YÖLLINEN INSPIRAATIO

Vastakkaisen talon katolle laskeutui pieni lintu.

Terminaalipotilaiden osasto oli sijoitettu siten, että ikkunasta aukeava näkymä oli sairaalan kauneimpia. Suljin silmäni, mutta tiesin että lintu on yhä siellä. 

Pikkulinnun vierailuista oli viikkojen aikana tullut osa päivärutiiniani. 

Jostain syystä se laskeutui joka aamu samaan paikkaan. Ikään kuin odottaen jotakin. 

Kun siristin silmiäni tuntui kuin lintu olisi sulautunut katon mustaan pintaan. Avatessani silmäni se oli kumminkin vielä siinä. Niinkuin joka aamu.

Oli epätodellista kuvitella, että vuosien välinpitämättömyydellä olin tuominnut itseni kuolemaan. Itku pitkästä ilosta, niinkuin sanotaan. 

Pienet asiat, jotka tähänastisessa elämässäni olivat tuntuneet ärsyttäviltä, kuten oma terveys, tai tuo pohjoissiiven ikkunoista silmiini heijastuva auringonvalo. Tässä hetkessä tervehdin valoa suurella kiitollisuudella. Yhdessä linnun vierailujen kanssa ne pitivät minut kiinni todellisuudessa. Poissa synkkyydestä josta on vain lyhyt matka toivottomuuteen.

Olin tiennyt tämän päivän tulevan jo silloin kun sain kuulla diagnoosini ensimmäistä kertaa. Arvostin itseäni liikaa antaakseni itseni riutua. Kitua ja kuihtua pois kuukausikaupalla kuin sillan alle unohdettu kulkukoira.

Viimeisten viikkojen aikana olin vaivihkaa jättänyt hyvästejä niille muutamille joita vielä kutsuin lähimmäisikseni. He ehkä pitivät niitä normaalivierailuina.   

Itse pyrin sanomaan kaiken mitä halusin, sillä tiesin, ettei seuraavaa kertaa enää tule. Ehkä joku aavisti jotain, ehkä jopa ymmärsi päätökseni. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään. Arvostin sitä suuresti.

Pyörittelin haarukalla sairaalaruokani rippeitä. Hetken huvitin mieltäni ajatuksella, että viimeinen maallinen ateriani olisi kaalilaatikko - ruoka jota en voinut sietää. Jotenkin se sopi kuvioon.

Olin elänyt rankan, mutta rikkaan elämän. Nimeni tulisi kuolemaan mukanani.  En ollut koskaan katsonut suvunjatkamista tarpeelliseksi kohdallani. Kadunko sitä nyt? En osaa sanoa.

  

Tunsin lämpimän vanan poskellani. Odotin että pisara saavutti huuleni ja vangitsin sen kielenkärjelläni. Suolan maku herätti muistot. Kuin aikamatkaaja, olin hetkessä keskellä synkimpiä muistojani. Isä. Olin viimeksi itkenyt vuosia sitten, kun olin 16-vuotiaana noussut isäni vuosia kestänyttä henkistä ja fyysistä väkivaltaa vastaan. Kun olin katsonut isäni kyyneleitä ja kasvoja, jotka olin juuri ruhjonut, olin päättänyt etten enää koskaan itkisi. En kenenkään takia. 

Sen jälkeen en enää isääni nähnyt. 

Kun vuosien jälkeen kuulin isäni kuolleen, se ei tuntunut miltään. Olin ajatellut että tuo uutinen saisi minut surulliseksi, ehkä jopa iloiseksi. En kumminkaan pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Koko asia tuntui minusta vielä vuosienkin jälkeen mitättömältä. Aivan kuin koko tapahtuma olisi sattunut jollekin toiselle ja katselisin omaa elämääni ulkopuolisena. 

Enää en edes muista isäni kasvoja.

Äitini sen sijaan muistan. Äiti rakasti minua, ja minä häntä. Isäni tyrannian alla muodostimme siteen, jonka vain harva voi ymmärtää. Äitini kumminkin jätti minut yksin. Syöpä, tuo hirviö, joka nyt runteli minuakin sisältäpäin, vei äidin kun olin vielä ylä-aste iässä. Sen jälkeen oli vain minä ja isä. 

Vähän sen jälkeen oli vain minä.

Hissin metalliset ovet sulkeutuvat takanani. Tuijotan kasvojani takaseinän peilistä. 

Minua tervehtii luurankomainen hahmo. Olin kuin elävä kuollut, mietin. Erotan jokaisen kasvolihaksen kiristyneen nahkani läpi. Silmäni ovat niin syvällä kuopissaan, että hädin tuskin erotan niitä mustista onkaloistaan. Hiukseni ovat ohuet ja harvat. Jostain mieleeni välähtää muisto teini-vuosistani kun olin tuskaillut lapsenpyöreiden kasvojeni kanssa. Hymyilen. Keltainen hammasrivi hymyilee minulle takaisin peilistä. Sylkäisen kohti peilikuvaani ja jään katsomaan kuinka keltainen lima sulautuu keltaisiin kasvoihin ja keltaisiin hampaisiini. 

Koitan sulkea silmäni, mutta yhä vain ne avatessani sama hirviö tuijottaa minua kuolleella katseellaan. 

  

Jokainen hissillä ohittamani kerros on kuin askel kohti kuolemaa. Yksitellen, kuin joulukalenterin luukut jotka johtavat kohti vääjäämätöntä. Viimeistä luukkua.

Tunnen itseni väsyneeksi. Pieniä valkoisia ja mustia pisteitä tanssii näkökenttäni laidalla. Vai kuvittelenko vain? 

Olen perillä. Viimeinen luukku.

Astun hatarin askelin hissistä ulos. Käytävän päässä ikkunasta loistaa valo. Se melkein sokaisee minut, mutta en välitä. Tällä hetkellä koko maailmani on tuo valo. Naurahdan ironialle tunnelin päässä näkyvästä valosta. Jonkin tuntemattoman voiman vetämänä kävelen sitä kohti. Kuin unessa avaan parvekkeen oven ja astun ulos aurinkoon.         

Kun katseeni tottuu kirkkauteen huomaan kiipeäväni istumaan parvekkeen kaiteelle. 

Kahdeksan kerrosta paljaiden varpaideni alapuolella olen näkevinäni tutun hoitajan polttamassa taukotupakkaansa. En ole varma. Ehkä kuvittelen. 

Ulkona on kaunista. Kauniimpaa kuin koskaan. Huomaan olevani täysin levollinen ja tunnen kuinka kuukausien kipu ja väsymys alkaa hellittämään. Vartaloni on valmis. Olen saapunut päätepysäkille.

Kun astun askeleen tyhjyyteen tunnen rauhan sisälläni. Ajan supistuessa ympärilleni pystyn kuulemaan kaiken. Näkemään kaiken. Olisiko minusta pitänyt tulla äiti? Missä olet isä? Rakastan sinua äiti. Kun katseeni kääntyy ylöspäin näen kuinka pieni lintu lähtee lentoon vastakkaisen talon katolta. Seuraan sen lentoa kunnes se häviää auringon säteisiin, aivan kuin se lentäisi aurinkoon. 

Suljen silmäni ja lennän aurinkoon.  

Kävin yöllä lentokentällä enkä saanut enää sen jälkeen unta. Tuli tarve kirjottaa jotain. Niinpä kirjotin tollasen. Eipä se nyt palvele mun kirjaa millään tavalla, mut mut musta se oli jollain tapaa kaunis. 

Loppukevennyksenä aiheeseen liittyvä kuva: