REHELLISYYS

Jännää miten mä en kelannu yhtään millanen tästä tulis, kun aloin skrivaa tätä blogia. 

Nyt tää on mun näkönen. Aluks mä en ollu ihan varma. Musta ois ihana et jengi sais täältä inspiraatiota tai uskoa omaan tekemiseen. Mut tosiasia on, et tää on mun henkireikä. Mun päiväkirja. Mun tapa käsitellä asioita mitä mä muutenkin kelaan, ja jollain tapaa saada siunaus omille keloille kommenttien muodossa. 

Tää on myös pakomesta jos mul on paska fiilis. Vastaavasti hyvälläkin tuulella tulee kirjotettua. Asiat on jotenkin konkreettisempia kun ne on paperilla. Tai no, tässä tapauksessa ruudulla. Se että teen kaikesta niin julkista, on mun oma valinta. Siistii, jos kuljetaan tää matka yhessä. Tällä hetkellä kommenttien valossa koen, et kaikki saa tästä jotain. Mut eniten mä saan tästä ite. Ne kommentit just ehkä vaan vahvistaa sitä et tää on oikee tapa. Ne myös kannustaa ja inspiroi. Oon siunattu sillä et tän on löytäny samanhenkiset ihmiset. Kiitos. Tappava rehellisyys saattais helposti myös purra mua jalkaan. Toisaalta se on vitun puhdistavaa. Ne jotka ei sitä ymmärrä, ei ymmärrä itteään ja elämää. 

Mä oon huomannu et kirjotan asioita, mitä sit vasta, kun ne on paperilla huomaan, et tolleenhan mä ajattelen asioista. Mun teksti tulee alitajunnasta ja materialisoituu kristallinkirkkaaks vasta kun se on mun edessä. Siinäkin mielessä mä autan siis itseäni. Olis helppo valehdella et mä käyttäydyn 100% ajasta just niinkun kirjotan. En vitussa. Mäkin oon vaan ihminen. Mut mä yritän. Ja se riittää. Niinku lupasin sillon uudenvuodenpostauksessa, mä lupaan vastaisuudessakin vaan yrittää. Se on siistimpääkin kun pystyy pitämään päätöksistään kiinni ilman mitään morkkiksia ja pakkoa. Mä oon aina ollu jossain määrin auktoriteettia vastaan, ja jos mä oisin itelleni se auktoriteetti, mä varmaan alitajuisesti sabotoisin mun omia tekemisiä.

Rehellisyydellä ei voi ainakaan mennä kovin paljon metsään. Harvemmin rehellisyyttä joutuu katumaan, ainakaan pitkässä juoksussa. Sillon on käsitellyt sen asian oikealla tavalla, ei oo peitelly mitään. Sehän on se totuus ja se pitää sit vaan hyväksyä. Turhaa aikaa ja resursseja kuluu siihen et välillä ei oo itelleen rehellinen, yrittää vaan peittää tosiasioita jollain muulla. Siinä mennään jo metsään heti ekasta mutkasta. Rehellisyys maan perii, vittu. 

On täs sekin hyvä puoli et oon tän blogin avulla taas päässy kirjottamiseen kiinni. Se on ainoo asia mitä mä musan lisäks haluunkaan tehä. Eikä elämää kannattais tuhlaa asioihin mist ei diggaa. Ei se tosin aina oo helppoa tai mahdollistakaan, mut siihen pyrkiminen on jo puol voittoa. Duuneista pitää olla kiitollinen mut niistä voi myös tehä mielekkäitä. Duunista ei kumminkaan makseta sen jälkeen kun sieltä on lähteny työpäivän päätteeks himaan. Eipä kyllä tuu sille uhrattua sen jälkeen ajatustakaan. Ihan kiva huomata et on jotenki päässy siitä irti. Täst on hyvä jatkaa. 

Rehellisyydestä tuli muuten mieleen et faija aina skidinä sano mulle jos joku dena tuli pummaa kolikoita, et ei kantsi antaa, "Se käyttää ne kumminkin viinaan ja kaikkeen epämääräiseen." Oon täs vanhemmiten alkanu kelaa et siihen mä ne varmaan itekin käyttäsin. 

Jatkan nyt Netflixistä The Killingiä, mihin jäin mun flunssapäivinä koukkuun. Pahasti.

Tätä kirjoittaessa soi:

JEES-MIES

Jees-miehenä on helppo olla. Tiettyyn pisteeseen asti. Jees-miehenä oleminen on myös ihan vitun tyhmää. Ikuisesti itseään kusettamalla ei kasva ihmisenä. Jos kaikki on aina ihan sama, pieninkin vastoinkäyminen alkaa jossain vaiheessa tuntua isolta ongelmalta. 

Mä oon ollu joskus tosi jees-mies. Varsinkin mimmien kanssa. On helpompaa kun vaan menee mukana. Varsinkin jos ne asiat ei ole niin isoja, helpompi vaan myötäillä. 

Siitä päästään siihen ongelmaan. Jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne, joka ei ookaan ok. Ja jos toinen on tottunut siihen, että aina kaikki sopii, se tilanne saattaa olla dramaattinenkin. 

Varsinkin suhteen alussa, sä haluut tietysti miellyttää sitä toista. Siinäkin pitäis pitää järki päässä. Jos sä et halua lähteä darrassa Ikeaan, sit sä et lähe. Jos se Ikea on sovittu aikasemmin, sit sä et hanki darraa. Jos sä kumminkin aina raahaudut joka vitun paikkaan, halusit tai et, vaikka sä teet sen hyvällä, sä teet vaan hallaa itelles ja sun suhteelle. Mitäs sit kun ekaa kertaa tunnet et suhde on jo niin vahvalla pohjalla et koet voivas sanoa ei? Sit on jo liian myöhästä. Oot totuttanut sun toisen puoliskon siihen et oot helppo. Sen jälkeen on vaikeeta olla omia mielipiteitä vaikka ne olis miten loogisia. Älä tee sitä virhettä. Tottakai tollasesta mahdollisuudesta haluu se toinen pitää kiinni. Niinku sanoin, oon joskus ollut toi jätkä, ja nyt kun sitä miettii tekis mieli mennä lähinnä maan alle häpeemään. 

Rakkauden ja ihastumisen ero on siinä, että rakastuessa siitä katoo se pelko. Sä tiedät että sä riität. Ihastuminen on kaikessa ihanuudessaan myös jollain tapaa kamalinta aikaa elämässä. Pitää vaan luottaa. Ja se on kovin vaikeeta järkeillä itelleen. Ihastunut ihminen on tyhmin olento maan päällä. Siitä kärsii kaverit, sun suhde ja ehkä eniten itse. Siis jos sen tekee tolla jees-mies tyylillä. Ja moni tekee. Mä oon myös ollu monesti se kaveri, joka feidataan. On vaikeeta välillä muistaa, että jos se on se oikea tyyppi, se kyllä on siinä aamullakin, vaikka olisitkin vaan oma ittes. Sustahan se on alunperin kiinnostunut. Kun te ootte alunperin tavanneet, sä oot ollu täysin oma ittes. Älä muuta sitä, miellyttää voi, ja pitääkin, mut ei oman hyvinvoinnin kustannuksella. Miellyttämisen tarve on kuin huumetta. Ja niinkuin kaikissa huumeissa, jos sä annat niille vallan, sä oot jo hävinnyt pelin.

Miten sä kasvat sillä et kaikki on sulle aina ok? Sä huomaat pian, et sun ongelmanratkontakyky on täysin olematonta. Pienestäkin vastoinkäymisestä menee ihan jumiin ja sitä koittaa sit seivailla mitä naurettavimmilla keinoilla. Eihän se nyt herrajumala ole seksikästä kenenkään mielestä. Ja jos sä et oo seksikäs ja kiinnostava sun parisuhteessa niin yhtä hyvin sä voit olla yksin. 

Pienet ongelmat on täysin normaaleita, kaks ihmistä ei voi olla kaikesta samaa mieltä. Se on hyvin palkitsevaa kun on jostain eri mieltä ja puhumalla päästään kompromissiin. Pitää vaan uskaltaa ja luottaa. Oo kiinnostavalla tavalla vaikee, älä tylsällä tavalla miellyttävä ja helppo. Taitolaji.

Siinä ihastumisen huumassa tuntuu aluks siltä, et sä et haluu olla kenenkään muun kanssa. Ja se on se virhe numero yks. Jos alkaa muuttamaan omia rutiineitaan ja feidaamaan muita, se alkaa toimia itseään vastaan pitkässä juoksussa. Pitää olla myös oma elämä. Mitäs sitten kun se alkuhuuma laskee ja tulee sellanen olo et oispa kiva lähtee poikien kanssa vähän rälläämään? Jos sä oot monta kuukautta feidannu kaikki, totta helvetissä se on sen mimmin mielestä outoa, et yhtäkkiä haluutkin omaa aikaa. Vaikka sä välittäisit siitä ihan yhtä paljon, tottakai se tuntuu siltä et nyt on jotain muuttunu. Siks ehkä alusta asti molempien pitäis pitää kiinni omasta elämästään. Siitä päästään just siihen et pitää luottaa et toinen pysyy siinä. Jos ei pysy, ei se ollu sulle se oikea. Sitä oikeeta ei tartte pakottaa muuttumalla ite. 

Kaikki on muuten paljon helpompaa kun ei oo pakottavaa tarvetta miellyttää aina. Se toisen näkeminenkin on paljon siistimpää kun se ei oo itsestäänselvyys. Pysyy se jännitys. Ja siihen jännitykseen pitkät parisuhteet mun mielestä perustuukin. Siihen et se ihminen on mielenkiintonen vielä vuosienkin päästä. Koska sä et voi hallita sitä. Ketään ei pitäis pyrkiäkään hallitsemaan. Onhan se parasta et se on ite siinä, ei siks et sä oot tehny kaikkes sen eteen oman hyvinvointis kustannuksella. Okei, voi pitkä parisuhde perustua siihenkin et joku antaa aina periksi ja se toimii sen takia. Mut sillon joku kusettaa itteään ja pahasti. Jonkun toisen elämä ei voi olla sun elämä. Se voi olla osa sitä. Yin ja Yang. Tasapaino.

Tätä kirjoittaessa soi:

MITEN RUKOILLA ILMAN JUMALAA?

Kun mä olin pieni, mä luin iltarukouksen joka ilta ennenkuin menin nukkumaan. Koska mä luulin, et niin pitää tehdä. Yhteiskunta oli kasvattanut mut siihen. Meiän perhe ei edes oo mitenkään uskonnollinen, päinvastoin. Tai mutsista en oo koskaan ollu ihan varma. Must tuntuu et sil on sen sydämessä salaa Jeesuksen mentävä aukko. Musta oli täysin normaalia että pilvessä oli parrakas mieshahmo joka päätti palanko mä helvetissä vai pääsenkö joskus sinne pilveen sen kanssa. 

Sellanen lapsenomainen helvetinpelko on tietysti hyväkin asia. Jäi monta tyhmää asiaa tekemättä kun pelkäsin et "Jumala näkee".

Ehkä oisin tarvinnut sitä Jumalaa mun elämään vähän vanhempanakin. Harmi et sitä ei ole olemassa. Ei oo mitään mikä estäis mua tekemästä tyhmyyksiä, mun moraalikäsityskin on ärsyttävän löyhä.

Mihin mun usko sitten katos? Maalaisjärkeen? Aikuistumiseen? Maailman pahuuteen? Vaikea sanoa. Jossain vaiheessa vaan tajusin et eipä oo tullu rukoiltua pitkään aikaan. Onneks ripari ei ollu sillon kun mä olin 7-vuotias. Mut ois salettiin aivopesty aika pahasti. Puolustuskyvytön urpo. Onneks se oli sillon ku kiinnosti vaan tytöt ja kalja. Paheet pelasti mut Jeesukselta. Ois ihan kamalaa jos esiaviollinen seksi ois musta syntiä. Mä en nää mitään logiikkaa siinä et seksiä ei vois harrastaa ennen avioliittoa. Pahimmassa tapauksessahan se valmistaa vaan ihan uskomattomaan pettymykseen. Mitäs sit tehään? En nyt laita tähän mitään vertauskuvaa siitä, et käythän sä autoakin koeajamassa, but you get my point. 

Jotenkin sitä uskosta irtautumista on vanhemmiten tullu korostettuakin liikaa, ehkä mä koen et mua on kusetettu ja haluan kostaa. Mäkin oon kantanut ristiä joskus kaulassani ja se vaan tuntuu tosi oudolta tällä hetkellä. Vaik se on vaan risti. Ei mitään muuta. Kun sitä ajattelee noin, se ei tunnu oudolta. Mutta mut on ohjelmoitu joskus uskomaan et risti edustaa jotain, ja se vaikuttaa muhun jollain tapaa vieläkin. Joskin negatiivisesti. Aika moneen maailman ihmiseen se risti vaikuttaa. Eikä todennäköisesti niin kuin se alunperin oli tarkotettu. 

Lukiossa mä menin ekalle uskonnontunnille Bad Religion-hupparissa. Se oli ainoa aine mistä mä sain vitosen. Ei vaan kiinnostanut. Tuntui turhalta istua ja kuunnella jotain millä ei ollut mitään merkitystä. Ei hyviä asioita tarvii mainostaa. Jos uskonto ois oikeesti niin hyvä juttu, eikä tollasta bisnestä mitä se nyt on, ei sitä tarttis tyrkyttää. Hyvät asiat löytää itekin. Mä annan mun tuleville lapsille ainakin mahdollisuuden päättää ite mihin ne uskoo. Jos se on nasaretilainen raksajätkä ni sit on.

Mut onko kirkosta eroaminen jättänyt mun elämään jonkun tyhjiön? Ei todellakaan. Mut se uskon menettäminen ehkä on. Ei uskon luterilaisessa mielessä, vaan ylipäätänsä se, et skidinä pysty vaan kelaa et taivas tai helvetti, nyt pitää tsemppaa. Nykyään lähin mitä mä pääsen tota kelaa on, et välillä kaikki mikä on taivaallisen siistiä menee päin helvettiä.  Jos on usko mihin tahansa entiteettiin, sul on myös rukous. Suora numero taivaaseen. Yläkerran Jesseltä voi pyytää apua rahahuoliin tai Pikku-Dorothyn persesyöpään. Hassuinta siinä on se, et välillä saa lukea et ihme tapahtu ja se persesyöpä katos rukoilemalla. Mut mä pistän sen sattuman piikkiin. Tosin ne rukouksista huolimatta persesyöpään kuolleet ei oo jääneet kertomaan kokemuksistaan.

Rukouksen voima perustuu siihen et sä keskität sun ajatukset johonkin tiettyyn asiaan. Se rukous, jos sä tosiaan uskot sen voimaan, buustaa sitä ajatusta. Taas päästään siihen et ajatuksilla voi muuttaa kaiken. Se on mun uskonto. Rukous on vähän kun ajattelemista steroideissa. Niille jotka siihen uskoo. Mä uskon itteeni ja siihen et koko universumi on yhtä energiaa, ilman mitään satuhahmoja. Jos mä keskitän mun ajatukset, universumille voi puhua. Riittää kun puhuu itelleen. Kuuntelee omia ajatuksia. Se on mun rukous. Sieltä voi kans pyytää mitä vaan. Jollain tapaa kun uskoo niin se tulee, vaikkakin sit jonku opetuksen kautta et sä et enää halua sitä tai jotenkin muuten. Mut ehkä myös auttaa, et ite tekee jotain, eikä vaan istu ja puhu oman pään sisällä.

Tää ei ole mikään vihapuhe kirkkoa kohtaan, mul ei oo siihen mitään tarvetta. Kyseinen instituutio edustaa myös monta hyvää asiaa. Harmi et sitä johtaa täysin väärät ihmiset joiden toimintamallit perustuu ahneuteen ja valtaan. 

Fiksu ihminen ymmärtää ihan itse tarviiko elämäänsä Jeesusta, siihen ei mua, tai edes kirkkoa tarvita. Jumalan pakottaminen on typerintä mitä voi tehdä, mut niin on ateisminkin. Ihan yhtä tyhmää. Mitä ihmettä sillä voittaa et saa toisen uskomaan tai ei uskomaan. Tollanen väittely perustuu myös vahvasti siihen et haluu siunauksen sille omalle valinnalleen. Et koska toikin oli nyt samaa mieltä niin mä olin oikeassa. Tosin ateismin puolesta puhuu pelkkä maalaisjärki. 

Enkä mä pidä itseäni edes ateistina. Ateistit ei usko mihinkään. Mä taas jätän mahdollisuuden kaikelle. Se joka sanoo et tietää, ei tiedä mitään.

Mä en myöskään ymmärrä ihmisiä jotka selittää kaiken tieteen keinoin. Miks kaikki pitää määrittää jonnekin vitun atomien tasolle? Tiede määrittää vaan asiat mitä me nähään ja voidaan ymmärtää. On niin paljon muutakin. Mä oon niin romantikko et pakko mun on uskoa et on joku suurempi voima, vaikka se vitun universumi tai rakkaus. Mitä järkeä olis et me oltais vaan joku iso petrimalja? Kai mun romantisminkin voi selittää jollain kemiallisella kaavalla. Mut tavallaan sen kaavan voi myös tunkea perseeseen.

Rakkauden voi selittää kemiallisin termein ja että se on lajinsäilymisen kannalta pakolliseksi koettu lisä soidinmenojen edistämiseen. Vittu mitä paskaa. 

Kaikkea ei tartte selittää. On paljon muitakin asioita ja tunteita mitä ei voi selittää.  Hyvästä musasta menee iho kananlihalle. Mikähän tarkoitus sillä on evoluution kannalta?  Pelkästään musiikki antaa mulle uskoa siihen et on olemassa jotain suurempaa. Musalla siihen välillä jopa tuntee saavansa yhteyden. Se on se universumi. Ja sille voi puhua. Ne rukoilijat ottaa tietyllä tapaa vahingossa siihen yhteyden ja se vastaa. 

Mitä sillä voittaa, et joku vaikka todistais et me eletään jossain tietokonepelissä? Ois varmaan siisti kaikkien herää seuraavana aamuna. Mä ajattelin vaan nauttia tästä siihen asti et joku vaihtaa peliä. Nauti säki. Jeesuksella tai ilman.

PERSONA NON GRATA

Jokatalvinen flunssaepidemia näyttää viimein löytäneen meikäläisenkin. Olo on taas sellanen kun olis ollut viimeiset kolme päivää kemoterapiassa. Ihan paska. Suun kautta hengittäminen on yllättävän rasittavaa puuhaa, en muistanutkaan.

Sängyssä makaaminenkin lähinnä vituttaa, vaikka mun lempipuuhaa oikeastaan onkin. Onneks on Netflix. Ja Facebook. Ja tää blogi. 

Sen sijaan et kitisisin täällä siitä, miten perseestä on olla kipeenä, ajattelin et vois miettiä miten tän ajan vois käyttää hyödykseen. Ainakin nyt mulla on taas aikaa kirjottaa tänne. Kirjaakin on tullut sutastua vähän eteenpäin, vaikka totta puhuen inspiraatio on ollut vähän aikaa hieman kateissa. En kumminkaan jaksa stressata asiasta, sillä en oo asettanut itelleni mitään aikataulua sen kanssa. Ehkä jossain vaiheessa pitää. 

Oon miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten paljon muut ihmiset vaikuttaa sun elämään ja millasen ihmisen ne susta tekee. Ihmisen persoona rakentuu vahvasti sen mukaan minkälaisia ihmisiä sun ympärillä pyörii. Oma identiteetti rakentuu niistä palasista mitä poimii muilta ihmisiltä ja jotka tuntuu itestä siltä et tollanen mä haluisin olla myös. Jokaiselta saa jotain mikä tarttuu mukaan. Usein alitajuisesti. Kaikki syntyy tähän maailmaan samoista lähtökohdista, ne ihmiset sun ympärillä muovaa susta sen kuka sä oot. Ihmiset joista sä huomaat että ne on muuttanut sun käyttäymismalleja parempaan, on just ne mistä pitäis pitää kiinni.

Ehkä nekin ajattelee susta samalla tavalla. 

Jossain vaiheessa tein sen päätöksen et poistan mun elämästä ne ihmiset jotka ottaa enemmän kun antaa. Kuulostaa karulta, mut jos jotain ihmistä ympäröi huono energia, se myös tarttuu niihin ihmisiin siinä ympärillä. Negatiivinen energia imee sitä kokoajan lisää itteensä, ja sellasen ihmisen energiakehään jää helposti jumiin. Tottakai jengiä voi koittaa tukea ja auttaa mut ei oman hyvinvoinnin kustannuksella. Enkä mä nyt täysin välejä poikki ole laittanut, mut vähentänyt sitä kanssakäymistä sille tasolle et mun energiatasot pysyy hyvinä. 

Kun jonkun oven sulkee, jää tilaa avata uusia. Mäkin oon saanut paljon uusia ihmisiä mun elämään kun en oo käyttänyt aikaani vääriin ihmisiin. Se on ollut tosi positiivinen muutos. On myös ollut aikaa niille, jotka oikeesti on tärkeitä ja tuo elämään lisäarvoa. Jos sun ympärillä ihmiset menestyy ja suhtautuu elämään avoimesti onnellisuuden ja positiivisuuden kautta, sä alat väkisinkin ite ajattelemaan samalla tavalla. Sillon sitä hyvää energiaa alkaa myös tulla sua kohti. You get what you give. Aika yksinkertanen muistisääntö. Jos sä kuuntelet joltain miten kaikki on kokoajan paskaa ja huomioon otetaan vaan kaikista negatiivisimmat vaihtoehdot, sekin tarttuu. Kannattaa olla skarppina. Kaikkeen turtuu, ja yhtäkkiä saattaa huomata et istuu vaan himassa koska joku kokoajan kuiskuttelee sun korvaan et ei kannata, ulkomaailma on vaan ihan paska paikka. Ei se oo. 

Voihan omalla esimerkillä tietysti myös vaikuttaa niihin muihin ihmisiin, ei mikään oo ykspuolista. Mut sen ihmisen pitää olla asennoitunut ottamaan sitä vastaan. Päätä ei kannata hakata seinään muiden ongelmien takia. Niitä on varmasti jokaisella ihan omasta takaakin. Eli järki käteen, ei ketään pidä väkisin auttaa, vaan sitä pitää myös haluta ite.

Mun ongelma on ehkä myös siinä, et samaistun ihmisten ongelmiin liikaa. Niistä tulee jollain tapaa myös mun ongelmia ja omat fiilikset menee sit myös sen mukaan. Viime kesänä tsemppasin mun hyvää frendiä joka oli just eronnut ja yhtäkkiä huomasin et kelailin yksin himassa mun omaa eroa ja niitä tunteita mitä sillon oli. Se pisti ajattelemaan et ehkä kaikessa ois hyvä muistaa kohtuus. Tuntuu pahalta sanoa et ehkä ei pitäis välittää niin paljon. Tai pitäis, mut ei oman hyvänolon kustannuksella. Se on kuitenkin yks tärkein voimavara. Jos sul ei ite oo hyvä olla, sit sä oot just se joka tuo sitä huonoa energiaa pöytään. 

Rakastaa toisianne mut ennenkaikkea itteänne. Me ollaan kaikki meiän oman elämän supertähtiä, itteään pitää fanittaa ihan samalla tavalla kun sitä laulajaa tai näyttelijää joka sai nuorempana sun sukat pyörimään jaloissa. Jos kaikki rakastais itteään, mitä syytä kellään ois olla toiselle negatiivinen? Tätä kelasin tänään. Nyt vähän Finrexiniä.

Tätä kirjoittaessa soi:

MILTÄ IHASTUMINEN TUNTUU

Meidän oli tarkotettu tavata. 

Sil ei oo mitään väliä et me ei tunneta. 

Niin jokainen mun ihmisuhde on alkanut. 

Musta tuntuu tältä. Sustakin tuntuu. 

Mä haluun olla nyt vaan sun kanssa. 

Katotaan halutaanko me olla aina näin. Ollaan vaan.  

Kaikella on tarkoitus. Rohkeimmat ottaa selvää mikä se tarkoitus on.

Suuri seikkailu.

Mä rakastan rohkeutta. Se on kaikista seksikkäintä.

Mä oon toiveikas ja pelokas samaan aikaan.

Mä haluun tuntee sut.

Mä haluun et sä tunnet mut.

Seikkaillaan yhdessä.

Siks me ollaan täällä. 

Vie mut johonkin. Tai sit mä vien. Seuraa johtajaa-leikki, joka ei koskaan lopu.

Niin siistiä. 

Mua jännittää mitä sä sanot seuraavaks.

Mua jännittää mitä mä sanon seuraavaks.

Silti tuntuu et kumpikaan ei voi sanoa mitään väärää.

Musta tuntuu et mun kaikki aistit on synkassa.

Sun näkeminen saa mun vatsaan oudon tunteen.

Hyvällä tavalla.

Sun tuoksu saa mun ihon kananlihalle.

Sä maistut mun tulevaisuudelle.

Jos mä laitan mun silmät kiinni, sun ääni on ainoa mitä mä haluun kuulla.

Millään muulla ei just nyt oo mitään väliä.

Mä haluun tuijottaa sua kun sä nukut.

Mä toivon sulle pelkkää hyvää.

Sä oot kaunein asia mitä mä oon nähnyt.

Sun tyhmätkin jutut kuulostaa fiksuilta.

Sä oot pehmeä, lämmin ja täydellinen. 

Turvallinen, luonnollinen ja omaperäinen.

Jännä.

Erilainen.

Mä haluun et sul on kaikki hyvin. Aina.

Saat mut nauramaan niin kauan et itken, ja se on parasta.

On vaan me.

Nään sussa asioita mitä en nää kenessäkään muussa.

Oon haavoittumaisillani, mut silti tiedän et kaikki on hyvin.

Sul on mun koko mielenkiinto.

Mä vaan odotan et voin ottaa sua kädestä kiinni.

Mut mua pelottaa et sit mä en haluu päästää irti.

Sä nukut mun kainalossa.

Mä pidän susta huolta.

Oikeesti sä pidät huolta musta.

Turva.

You had me at hello.

ROAD RAGE

Hengellinen johtajanne Olli tässä hei, 

Vittu, pakko myöntää. Mä olin eilen ihan kusipää! Tuotin pettymyksen itselleni ja teille, rakkaat lukijani. Mut tavallaan se oli myös vähän sen naisen syy. Mut oisin voinut olla herrasmies. En ollut. 

Eli, eilen kun tulin illalla himaan, totuttuun tyyliin Eira/Punavuori-akselilta oli taas kohtalaisen vaikee löytää parkkipaikkaa. Joku on myös saattanut huomata et ulkona on ollu lähipäivät vittumaisen kylmä.
Siinä sit vähän aikaa pyörittyäni alkoi herra meditoijankin otsaan kasvaa miehen sukupuolielintä muistuttava uloke.  No, mitä avautuukaan aivan oveni edessä aikani pyörittyäni? Täydellinen paikka! Ei muuta kun semi-laiton u-käännös ja pakkia silmään. 

Tiedättekste sen tunteen kun uskoo saavansa jotain mut se ei vaan oo vielä tapahtunut? Sitä sanotaan myös nuolasemiseks ennenkun tipahtaa. Joka tapauksessa, tottakai mun takaa tuli sellanen naishenkilö keula edellä samaan paikkaan just kun mä oon peruuttamassa siihen. Se auto ei olis siis mitenkään taipunut siihen keula edellä, se halus vaan sen paikan. Tavallaan arvostan. Nopeet syö hitaat. Mut se ei tienny et mul oli muutenkin vähän huono päivä ja vaikka normipäivänä oisin voinu luovuttaa, niin eilen mä laitoin töötin pohjaan ja hivutin itteni pakilla kokoajan lähemmäks niin kauan et se joutu pakittaa helvettiin siitä. Kenties vähän lapsellista. Ainakin kusipäistä. Mut ihan yhtä kusipää se meinas olla. Eli lapsellista. 

Diagnosoin eiliseksi ongelmakseni liian vähän musaa ja tissejä suhteessa draamaan. 

Mul tuli heti himassa vähän paska fiilis sen mimmin puolesta. Vaik mä en sinällään tehny mitään väärää, mä tein sen väärin. Aamulla mä kirjotin anteekspyyntölapun minkä kelasin viedä sen tuulilasiin, koska satuin näkee et se sai paikan siitä ihan hollilta. No, auto oli kumminkin aamulla hävinnyt ja lappu on nyt tos mun vieressä rypistettynä. Mut jos sä tunnistat ittes tästä niin ota yhteyttä, tarjoon vaikka kahvit. 

Tän pointti nyt ehkä oli et joskus itsehillintä saattaa pettää mut ihmisiä täs vaan ollaan kaikki.  

Joka tapauksessa, tänään oltiin studiolla nauhottaa kaks uutta biisiä ja mul on siitä niin saatanan hyvä fiilis et mä voisin vaikka suudella sitä parkkipaikka-naista. 

Älkää riidelkö. 

VANKILA NIMELTÄ ENNAKKOLUULO

Mä puhuin eilen pitkään erään ihmisolennon kanssa siitä, miten sillä on tapana tuomita ihmiset ulkonäön perusteella johonkin muottiin. Jopa dumata jengiä ilman et antaa niille edes mahdollisuutta. Ennakkoluulot ja ihmisten kategorisoiminen ilman et antaa mahdollisuuden on ihan perseestä. Mä tein ennen ihan samaa. Sit kun tarpeeks monta kertaa tavatessani jonkun ihmisen ja sen ollessa jotain ihan muuta kun olin kelannut, lopetin kokonaan ihmisten kategorisoimisen. Kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa, haaveet ja pelkonsa. Ihan samanlaisia me ollaan kaikki loppupeleissä. Tuodaan vaan itteämme esille eri tavalla. Sekään ei oo musta huono juttu. Lähtökohtasesti jos ihmisissä ärsyttää joku asia, sä peilaat jotain sun omaa heikoutta niiden käytöksessä.

En oo koskaan tavannu ihmistä, josta en ois löytänyt mitään hyvää sanottavaa. Joistain ihmisistä oisin joskus toivonut, etten ois löytänyt mitään hyvää, mut kaikista sitä vaan löytyy. 

"Sä pidät mua varmaan ihan hulluna/urpona/outona." Miten moni on kuullu ton lauseen jonku suusta? Mä kuulen sitä ainakin jatkuvasti. Miks? Mitä sitte? Sehän on hyvä asia. Sä oot sillon erilainen, sä saat sillä mun mielenkiinnon. Mä oon myös hullu, urpo ja outo. Useimmat meistä on ja se on ihan normaalia. Sehän siinä on hauskinta. Kuka saa päättää mikä edes on outoa tai hullua? Jos se on susta normaalia, sillon se on, ei sitä tarvii pyytää anteeks. Jos se ei kelpaa mulle, ongelma on mussa, ei sussa. 

Toimiihan se toistekin päin, mäkin saan aika paljon ennakkoluuloja osakseni. Mä epäilen et jos mul ei olis kuvaa täällä, jengi saattais kuvitella mut aika eri näköseks. Vastaavasti jos mun kanssa ei puhu, mielikuva saattaa olla aika eri. 

Mul on aika paljon frendejä, jotka syystä tai toisesta on paljon julkisuudessa, ja se määrä paskaa mitä ne saa ihmisiltä, joita ne ei ikinä ole tavannu on ihan käsittämätöntä. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Miks on niin paha olla et muillakin pitää olla? Meiän tarkotus täällä pallolla on 100% täysin päinvastanen. Se viesti ilmeisesti hävis ennenku se ehti tulla tänne pakastimen pimeimpään nurkkaan. Varsinkin sellanen anonyymi disautus netissä mitä ihmiset harrastaa, jengi puhuu kun ne tuntis henkilökohtasesti sen kohteen ja kehittelee päässään teorioita ja toimintamalleja miten "ihan salettiin" kyseinen henkilö toimis, perustamatta sitä mihinkään muuhun kun omaan mielipiteeseen. Sen jälkeen sosiaalisen median lumipalloefekti tekee kyseisestä mielipiteestä yleisesti hyväksytyn ja herra tai neiti nettikiusaajan egoa on taas hieman pönkitetty. Pahimmassa tapauksessa ne samat negatiivisuuden airueet hinkuu mahdollisuuden avautuessa kuitenkin yhteiskuvaa tai yläfemmaa kyseisiltä disautuksen kohteilta.  Siitä kaikesta voi sitten vanhainkodissa olla ylpeä. 

Meil oli pitkästä aikaa keikka vkonloppuna. Järjestäen ne ihmiset jotka oli ekaa kertaa kattomassa meitä, tuli keikan jälkeen sanomaan miten positiivisesti ne oli yllättynyt miten hyviä me oltiin. Mitä vittua ne sit odotti? Tuskin mä täällä blogissa mainostaisin meiän keikkaa jos mul ois epäilys et se ois jonkun mielestä paska. Ja jokaisen, jolla on bändi, pitäis pitää sitä omaa bändiä maailman parhaana. Mitä järkeä siinä muuten olis? Se, että sitä pitää maailman parhaana ja et siitä tekee maailman parhaan, on sit kaks eri juttua. Mä ainakin pystyn ylpeänä seisomaan kaiken takana mitä me ollaan musiikillisesti saavutettu ja tehty. Se riittää toistaseks. Ja onhan se tietty ihan normaaliakin et ei oo mitään odotuksia kun menee random keikalle. Mut se suomalaispiirre, et aina pelätään pahinta ja sit ollaan ihmeissään kun ei tarviikaan myötähäpeissään nyökkäillä mukana on jotain mitä mä mielellään karsisin kokonaan pois tästä yhtälöstä. Mä ainakin meen keikoille odottaen sitä kokemusta, kaikesta saa aina jotain irti. Vaik se keikka ois paska, sil basistil voi olla sellaset viikset kun mäkin haluisin, plussan puolella ollaan jo siinä vaiheessa. Ennakkoluulot on niin turhia. 

 

Moi mä oon Olli, mä oon välillä urpo, aika outo ja todennäkösesti jonkun mielestä hullu. Mä oon vitun siisti tyyppi. Mä laulan mun mielestä maailman parhaassa bändissä ja jos sä kunnioitat mua, mä kunnioitan sua. Simple. 

PIENET ASIAT

Eilen eräs nainen päästi mut sen edelle kassajonossa kun mulla oli vähemmän kamaa kun sillä. Siitä tuli hyvä mieli. Mä olin tosi hyvällä tuulella koko päivän sen johdosta. Maailman pienin asia, mut jotenki se palautti uskon ihmiseen kaiken tän pimeyden ja suu alaspäin vastaan laahustavien zombieiden keskellä. Se piti mua todennäkösesti vammasena kun kiitin näennäisesti ihan mitättömästä asiasta varmaan 5 kertaa. 

Pienissä asioissa piilee kauneus. Harvemmin sitä kelaa miten paljon vaan muutamalla lauseella voikaan vaikuttaa toisen ihmisen elämään. Mullaki on pari kertaa ollu sellanen olo et vois lopettaa tän blogin mut sit joku on sanonut jotain kivaa ja on tuntunut siltä että tää on taas kaiken arvoista. Monta kertaa kun alkaa oikeesti puhumaan jonkun kanssa, kun menee vähän pidemmälle kun se että tyytyy siihen että tottuneesti vaan kuuntelee sen "mulle kuuluu ihan hyvää" -vastauksen, sieltä löytyykin jotain mielenkiintoista. Ihmiselämä on oikeesti tosi hauras ja mä en ainakaan halua katua sitä että mietin et ehkä ois voinu tehä jotain sitten kun on jo liian myöhästä. Mä oon ehkä turhankin avoin välillä, saatan alkaa hyvänpäivän tutulle selittämään jostain mun naisongelmasta tai vaikka CERNin hiukkaskiihduttimestä ihan randomisti. Se vaan tulee sieltä. Mut sit taas, mitä väliä. Mulle saa vastaavasti puhua mistä vaan ja koitan parhaani mukaan auttaa. 

Suomalaisissa on vaan vähän se, että heti jos vaikka sanoo jotain kivaa jollekin mimmeille, ne luulee et niistä on kiinnostunut. Jäbistä nyt puhumattakaan, jos joku hyvännäkönen mimmi kehuu sua baarissa, sä oot jo ajatuksissas vessan kortsuautomaatilla, ooppa rehellinen. Mut sit taas jos jollain on paha mieli ja oikeesti ongelmia, jos sille sanoo jotain kivaa, se jeesaa aina. Ehkä se on kumminkin sen arvosta. Se että reaktiot on tollasia jos on kohtelias tai mukava, kertoo vaan siitä et täällä kukaan ei käyttäydy niin. Ehkä olis syytä.

Joka tapauksessa, yks kohtaaminen kassalla teki mun päivästä paremman. Selitin pari viikkoa sitten et adoptoin norsun Afrikasta. No, eilen olin siitäkin aika fiiliksissä ja menin tutkimaan asiaa tarkemmin. Vain havaitakseni et mun maksussa oli ollu jotain häikkää. Hetken tuskailtuani, sain kumminkin homman hoidettua. Nyt Bongo-nimisellä norsulla on hoitaja ja safkaa vuodeks. Tuli parempi mieli siitäkin. Salametsästäjät oli tappanu sen vanhemmat ja se oli haahuillut yksin savannilla, mistä se oli sit napattu suojaan. Eläinrakas misantrooppi. Aika absurdia, mut eiks elämän pidäkin olla?  Bongoa saa myös mennä tapaamaan, lähteeks joku messiin? 

Bongo, savannin kuningas

Täs on linkki jos joku haluu oman Bongon: https://www.sheldrickwildlifetrust.org/