AURINKO = ELÄMÄ

Ah, aurinko! Piristävää vaihtelua alkutalven harmauteen. Tänään on agendassa kuvaukset yhteen aika siistiin juttuun, kerron siitä tulevaisuudessa enemmän. Hyvä et on tällanen keli, voi käyttää blehoja ni ei näy silmäpussit. Mä jätänkin teille nyt vaan tällasen tekstin minkä skrivasin joskus kun talven pimeimmät hetket melkein musers mut. Mut silti siinä on toivoa. Niinku kaikessa elämässä. Varmaan tullu jo kohtalaisen selväks et oon kesä ihminen. Pitääki varaa taas joku reissu lämpöön, tuleeks joku völjyyn? Nauttikaa aurinkopäivästä, nää alkaa olee harvinaisia! 

Pimeyden tultua kaikki hiljenee. Vain suomalainen tietää miten hiljaista voi olla, kun on aina pimeää. Hymy kuolee sukupuuttoon ja ihmisten välinen lämpötila laskee ikkunan taakse jäätyneen mittarin mukana. Kylmyys vie pois valon lisäksi jotain niin oleellista että välillä tuntuu ettei jaksa elää. Moni ei jaksakaan.

Joka päivä sataa. Pisarat jotka pyyhkivät pois kaiken hyvän.

Sade jonka mukana valun itsekin kuvaannollisesti viemäriin - kaiken muun paskan mukana. 

Tuuli repii minusta pois osan, jotain mikä ei koskaan palaa.

D-vitamiini imeytyy kuun valosta saatanan huonosti. Apua purkista. Aamuinen pilleriannos on kuin Alzheimer-potilaan märkä uni. Varmuuden vuoksi tankkaan punaisilla hintalapuilla merkittyä lihaluujauhopaskaa päivittäin. 

Työpäivän päätteeksi haen viikottaisen kemoterapiani solariumin muodossa.

Iltalenkillä säpsähdän puoliksi sulanutta lumiukkoa. Tunnen henkistä yhteyttä.

Keskellä pimeyttä tunnen kuinka pakkanen kietoo jäätävään syleilyynsä. On niin kylmä että paikalla pysyminen olisi lämpimin vaihtoehto. Vain hetki tässä. Hetkestä tulee ikuisuus. Seuraan umpihangessa keltaista vanaa takaisin kotiin.

Haluaisin tulla kipeäksi vain että olisi jollekin jotain kerrottavaa. 

Kevääseen on vielä aikaa. Onneton olento vailla ihmisyyttä huomaa taas puolityhjän kuppinsa täyttyvän. Jokainen auringonsäde porautuu yhä syvemmälle, täyttäen onton kuoren jollain joka hämärästi muistuttaa jostain paremmasta. Lämpö. Vaikka edes hetken. Vain hetki ikuisuudessa. 

Todellisuudessa lumiukko, tuo pimeyden viimeinen portinvartija, alkaa taas sulaa. Yksitellen sen mustat napit putoavat, kunnes maaliskuussa maassa on vain epämääräinen jääklimppi. 

Tuosta epäinhimillisestä jäätyneestä paskakasasta nousee joskus nenän virkaa toimittanut oksantynkä kuin keskisormi, kiroten maailman johon se on pakotettu syntymään. Avunhuuto. Kannanotto joka jää kaikumaan ikuisuuteen.

Kevätsateet pyyhkivät kaiken pois ja tuosta maatuvasta oksasta tulee yhtä maan kanssa. Osa ikuista kiertokulkua joka ei ole mitään, mutta on silti kaikki. Se palaa tilaan mistä tähän maailmaan tulikin - mullasta mullaksi. 

Kuten Tehtaankadun erakko, josta unohdettuna tulee yhtä sohvansa kanssa. 

Kevään saapuessa talvenraiskaamasta maasta alkaa pilkistämään elämää. Vihreä lupaus huomisesta. Luonnon kiertokulku muistuttaa kauneimmasta puolestaan. Värittömän ja routaisen mullan keskeltä pilkistävä heiveröinen verso jaksaa herättää toivon henkiin. Muiden kasvien kituessa se kasvaa kauniiksi kukkaseksi. Helmeksi sioille. Pimeyden keskeltä kasvaa elämän ja rakkauden symboli. Energia ei koskaan kuole. 

Ehkä joku poimii tuon kukan ja antaa sen ihmiselle jota rakastaa.

Kukasta puheenollen, tässä oli mun mielestä pitkästä aikaa ideaa. 

Mul ei oo enää isovanhempia, mut tälleen pystyy tekemään jonkun yksinäisen vanhuksen joulusta vähän paremman. Must kaikkien pitäis duunaa tää, pienellä vaivalla iloa maailmaan. Kaunis idea.

http://yle.fi/uutiset/tuntemattoman_lahjoittama_kukka_ilahduttaa_yksinaista_vanhusta/6931367