ENERGIASYÖPÖT

Mä unohdan välillä olla kiitollinen. 

Kohtelen usein mun elämää kun mulla ois joku reset-nappula jota painamalla voi herää aamulla ja aloittaa alusta. Tulee tehtyä ja sanottua tosi typeriä juttuja. Tulee tuhlattua aikaa vääriin asioihin. Kaikki tuntuu niin erilaiselta jälkikäteen ja itsestäänselvältä. Siinä hetkessä sitä ei vaan näe. Tiedättekste sen tunteen kun kattoo jotain komediaa tms. joka aiheuttaa niin paljon myötähäpeää et on pakko laittaa se aina välillä pauselle kun ei enää kestä? Miten moni pystyis kattoo replaynä oman elämänsä ja olemaan tekemättä samaa? Tuskin kovin moni. Tavallaan aika hauskaa et me ollaan kaikki vaan ihmisiä ja tehdään virheitä mut jollain tapaa silti koitetaan antaa itsestämme kuva ulospäin täydellisestä yksilöstä. Täydellisyys on paradoksi. Jos kaikki ois täydellisiä, kaikki mikä tekis meistä ihmisiä, katoais. Jos kaikki ois täydellisiä, se ei olis täydellistä. Jonkun mielestä joku häiritsevä piirre itsessä voi olla jonkun toisen mielestä aivan hurmaava. Kaikissa on virheitä, pitää vaan löytää se, jonka virheet on ne, joita ilman sä et voi elää.

Oon kirjottanut tästä aikasemminkin, mutta näitä tilanteita vaan tulee eteen elämässä silloin tällöin.

Kuulostaa tosi raa'alta, mut mun oli taas pakko poistaa mun elämästä muutama ihminen.

Siihen tarvittiin matka toiselle puolelle maapalloa, että asioita pysty tsiigaamaan ikäänkuin ulkopuolelta. Ottaa etäisyyttä ja tutkia itseään ennenkuin lähtee uudestaan samaan oravanpyörään, joka ei pahimmassa tapauksessa johda kuin siihen että kaikilla on paha mieli. Tässä tapauksessa oon ollut hyvin sokea tosi pitkään. Hakannu päätä seinään asiassa jota en oo voinu muuttaa, tuhlannu mun energiaa täysin turhaan. Ja mä koin et se oli jotain mitä mä halusin eniten maailmassa. Enkä mä edes halunnu. Mä halusin illuusion siitä, mitä olin mun päässä rakentanut.  En mä nosta itteäni mihinkään Jumalan asemaan, tottakai mäkin oon tehnyt virheitä. Mutta kaiken keskellä ei aina huomaa miten tekee samat virheet uudestaan ja uudestaan.

Mä oon pilannut monta potentiaalista juttua elämässä sillä, etten oo pystynyt päästämään irti jostain jo menneestä ja mulle selvästi väärästä. 

Kai kaikki ihmiset haluaa tulla hyväksytyiks ja rakastetuiks. Ja kun se ei tapahdu itse haluamallaan tavalla, sitä tietyllä tavalla alkaa tavoitella sokeesti. Alkaa hakemaan sitä väkisin. Sillon mennään metsään ja lujaa. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa kirjan. Ainakin pienen jurrisen novellin. Varmaan joku muukin.

Mäkin oon joutunu kärsimään siitä ja olla sen tilanteen toisella puolella. En oo ehkä ollu ihmisille sellainen kun ois pitänyt. Suurimmaks osaks siks et mä oon pitänyt kiinni jostain vanhasta. Mä oon särkeny varmasti joskus jokusen tyypin sydämen. Oon tosi pahoillani siitä. Mut varmasti tekin ootte nyt onnellisempia. En mä olis ollu teille se oikea. Jos oisin, se ois tapahtunut. 

Ja vaikka sitä miten urheasti väittäis muuta, niin ykspuolinen rakkaus on maailman paskin fiilis.

Mä oon aina sanonu et mä voin taistella jonkun asian puolesta pitkäänkin, joskus jopa hulluuteen asti, jos mä nään et se on sen arvoista. Ja niin mä aina teenkin. Valitettavasti sitten kun se raja ylittyy, mä en tule enää koskaan takas. En ainakaan samanlaisena. Ja nyt asiat vaan meni luonnollisesti siihen. Mä ajattelin että mulla ois tosi paska fiilis ja oon sen takia viivästyttänyt tätä päätöstä kuukausia. Ja on mulla ollutkin. Mut nyt kun se on konkretisoitunu, päällimmäinen ajatus mun päässä on suunnaton helpotus. Kliseisesti vois sanoa et tuntuu siltä kuin kivi ois vierähtänyt sydämeltä. Kaikki joita mä oon nyt tavannut on huomannut sen muutoksen mussa. Tärkeintä on kumminkin että mä oon huomannut sen ite, ja se antaa voimaa siihen et suunta on oikea. Oon niin sokeesti koittanut järkätä asioita mun haluamaan suuntaan, et nyt kun sitä kelailee on oikeastaan aika tyhjä olo. Puhdas pöytä ja kesä ovella. Aika hyvä fiilis!

Ehkä tää kuulostaa vähän turhan dramaattiselta mitä tosiasiassa on tapahtunut. Mä oon varmasti ainut joka on koko tilannetta pohtinut enemmän kuin laki sallii, mut eipä se mua kovinkaan paljon haittaa. Mä elän sille et mä elän niin vahvasti mukana kaikessa. Isot tunteet hyvässä ja pahassa. 

Ja nyt kun se kaikki draama ja valehtelu on mun osalta historiaa tuntuu ihan saatanan vapaalta. Duunijutut luistaa ja tuntuu et kaikki on mahdollista. 

En haluu tässä ristiinnaulita ketään, uskon että ne ihmiset jotka on tässä olleet osallisina tulee olemaan aina jollain tapaa osana mun elämää. Se syntynyt tunneside on liian vahva. Oikeesti molemmat on mulle rakkaita ihmisiä. Mut tällä hetkellä mä en näe sitä terveelliseks kenenkään kannalta. Koko kaaos kesti liian pitkään ja teki liikaa paskaa meidän välille. No, aika näyttää miten asiat korjaantuu. Ajan kanssa ne yleensä korjaantuu. Ja jos ei korjaannu, niin mä oon ainakin sinut itseni kanssa. Mut nyt on just hyvä näin ja varmasti kaikille parempi. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Mun ongelma on ehkä siinä et seuraan kaikessa mun sydäntä. Jopa siinä määrin et se hämärtää järkevän ajattelun kokonaan. Mikä on musta kumminkin parempi tapa kun sit katua vanhainkodissa. Kaikesta koetusta voi sit vaikka kirjottaa biisin tai runon. 

Palatakseni siihen kiitollisuuteen, mä puhuin mun rakkaan ystävän Pinjan kanssa pitkään yks ilta ja siinä jutellessa jotenkin tajus miten kiitollinen mun pitäis olla kaikesta mitä mulla on. Kun kerroin mun reissusta Pinja sano et kai sä tajuut et suurimmalle osalle ihmisiä tollasia asioita ei tapahdu koko elämän aikana. Ja mulle toi oli ihan tavallinen viikko. Pitäis muistaa rakastaa omaa elämää. Mul oli maailman siistein loma ja sain siitä kaupan päälle tietynlaisen heräämisen jonka ansiosta mul on pitkästä aikaa rehellisesti tosi kiitollinen ja autuas olo. 

Oon taas löytänyt itseni. Etsin onnea liian pitkään muiden ihmisten kautta vaikka sen ois helposti löytänyt katsomalla peiliin. 

Mun ekassa postauksessa kerroin siitä miten mä vähensin mun duuneja huomattavasti. Nyt kun mä oon taas keskittynyt itteeni, mä oon huomannut miten oikea, mut riittämätön ratkasu se oli. Mä en oo vieläkään täysin onnellinen. Mun duuni syö mua sisältä ja tekee mun itsetunnolle hallaa koska musta on niin paljon enempäänkin. Mut tääkin asia on pitkästä aikaa tapetilla koska mul on taas aikaa ja halua keskittyä itteeni. Otin heti Hongkongista palattuani itteeni niskasta kiinni ja kappas, duunikuviotkin alkaa selkeytymään heti kun oikeesti asioille tekee jotain. Oli eilen niin hyvä palaveri et oon vaan ollut koko päivän ihan saatanan hyvällä tuulella. Musajututkin rullaa taas. Mä päätän millanen mun elämä on ja eilen se päätös otti askeleen kohti oikeeta suuntaa. Oon kiitollinen.

Hyvän ja huonon päivän ero on sun asenteessa. Kaikesta voi poimia sen mitä haluaa. Sama pätee koko elämään.

Tätä kirjoittaessa soi:

"You can be anything you want to be

Just turn yourself into anything 

that you think that you could ever be

Be free with your tempo, be free, be free

Surrender your ego - be free, be free to yourself."

-Freddie Mercury

INSOMNIA

Terveisiä Hong Kongista.

Istun 35 asteen helteessä keskellä yötä ja hikoilen ku katolinen pappi pikkupoikien uimavalvojana. 

Rytmi totaalisen sekasin. "Hieman" epäsäännölliset elintavat ja nukkumisajankohdat saattaa kieltämättä vähän vaikuttaa asiaan. Viime yön nukuin puistossa missattuani viimeisen lautan tänne meidän paratiisisaarelle. Jossain vaiheessa alko sataa, mut ei sekään nyt oikein laimentanut fiilistä. Tää mesta tuntuu himalta. Ja tän viikon se sitä onkin.

Ei valittamista

Mä oon täysin rakastunut tähän kaupunkiin. Nää ihmiset on ihania, kauniita ja ystävällisiä. Safka on hyvää. Ilma on täydellinen. Tääl on jokapäivälle eri tekemistä. Ja sitä tulis varmaan riittämään koko loppuvuodeks jos haluis. Mä voisin halutessani käyttää vaik yhen päivän tutkimalla kaikkia eri mestoja mis Bruce Lee on tehny sitä tai tätä. Niit on tääl aika monta. Ihmeteltävää riittäis loputtomiin. Bruce Lee oli muuten skidinä mun suurimpia suosikkeja. Frendien kans ollaan Brucen takii joskus potkittu toisiamme päähän päiväkaupalla. Jos mä saisin stondiksen pörssikursseista tää ois varmasti myös täydellinen paikka fiilistellä ja palvoa rahaa, onneks tääl on paljon muutakin. Jokaiselle jotain. Kaukoidän El Dorado. Maailman siistein mesta.

Yks lauttamatka periaatteessa erottaa sen, haluuko olla keskellä suurkaupunkia, kaikki mahdollisuudet avoinna vai keskellä viidakkoa peläten jokaista rapsahdusta. Niinku jo sanoin, mä rakastan tätä mestaa. 

Tänäänki aamulla kun heräsin pudesta, otin ajatuksissani väärän botskin ja päädyin tunnin reissaamisen jälkeen saarelle keskellä ei mitään. Eikä ees harmittanu. Tää koko matka on ollu seikkailu ja tehny tosi hyvää. 

Jotenki tuntuu et mä taas elän. Joskus pitää lähtee kauas et näkee ne asiat mitkä on kokoajan ollu ihan vieressä. 

Onneks Suomessakin on jo lämmin kun tuun täältä takas. Pekka Pessimistit kuolee pariks kuukaudeks sukupuuttoon ja Suomi on taas yks iso festari kesän ajan. Vitun jees.

Viime vuonna pelkästään se et mä lähin hetken mielijohteesta Ruisrockiin muutti mun koko elämän. Mitähän tää vuos on suunnitellu mun varalle? Kesä on unelmien aikaa. 

Oon näköjään saanu täällä kesän ekat hyttysen puremat. Katotaan minkä malarian mä tuon stadiin ens vkolla. 

Syy siihen miks mä heräsin tänä aamuna puistosta, oli se, että tääl oli eilen Children Of Bodomin keikka. Ja olihan sinne pakko päästä. Oli kundit vähän ihmeissään kun pamahdettiin paikalle. Senhän tietää et keikan jälkeen oli pakko lähtee jäbien kanssa ottaa pari bisseä. Ja tästä yhtälöstä päästäänkin siihen minkä takia heräsin puistosta ja löysin itseni trooppiselta saarelta eiliset kledjut sateen marinoimina. And I would do it all over again. Oli todella siisti ilta.

Me budjataan Jurassic Parkissa

Kaikille crossfittaajille muuten vinkkinä: Parin bissen jälkeen kiipeäminen vuoren yli matkalaukun kanssa läpi viidakon 35 asteen helteessä mustissa pillifarkuissa on uus musta. Kantsii kokeilla. Lähti ns. nesteet vähän liikkumaan.

Lomaläski

Mul on vähän ikävä mun kissoja. Muuten elämä on just nyt aika jees.

Tätä kirjoittaessa soi:

ERITYISHERKKYYS

Tiedän muutamankin jotka näitä pohtii niin ehkä tää jeesaa. 

Mä ite erosin pari vuotta sitten ja se oli kieltämättä vähän rankkaa mut siihen selitys tuolla lopussa. Nyt kun asiaa kelaa pitkän ajan jälkeen, se oli yks parhaita asioita mitä ois voinut tapahtua. Meille molemmille. Ei kukaan eroa ilman syytä. Usein kun sen parisuhteen paine katoaa, löytää uuden ystävän.

Usein eron hetkellä tuntuu että on tuhlannut elämäänsä. 

Tavallaan se, että katkeroituu ja keskittyy vihaamaan on se hetki jolloin siitä koko ajasta tekee tuhlattua. Kaikesta oppii, se kuka sä olet on niiden virheiden summa mitä on menneisyydessä tapahtunut. Eroissa on ärsyttävintä että niin moni asia jää vaivaamaan. Mitä jos joku asia olis mennyt toisinpäin? Mitä jos joitain asioita olis jäänyt sanomatta ja tekemättä. 

Siinä hetkessä ne on kumminkin halunnut tehdä. Se on se ihminen joka sä olet sillon ollut. Ja ne kaks ihmistä ei ole olleet oikeita toisilleen.

Ne ei oo ne sanat jotka satuttaa. Kaikesta voi puhua ittensä ulos jos haluaa. Ne sanat unohtuu, mutta se tunne, mikä niistä sanoista jäi, jää sinne. Se kannattaa aina muistaa. Se tunne on siellä ja vaivaa. Sen tunteen poistaminen onkin jo asia erikseen ja riippuu ihan ihmisestä tapahtuuko se koskaan. 

Mä seurustelin yli 5 vuotta tytön kanssa joka on edelleen mun mielestä hauskin ihminen kenet mä oon koskaan tavannut. Me ei oltu vaan muuten sopivia toisillemme. En vieläkään tiedä oltiinko me liian samanlaisia vai liian erilaisia. Eikä sillä oo mitään väliä. Kaikki exät vie sua sinne missä sun pitääkin olla. Mitä vaikeempaa on, sitä enemmän oppii ja kasvaa. Näin jälkikäteen oon tosi kiitollinen kaikista mun elämän riidoista ja vastoinkäymisistä. Ne on tehny musta paljon vahvemman. Mulla on paikka mun sydämessä kaikille, jotka on jättänyt merkkinsä mun elämään. Samalla tavalla kun pahoilla sanoilla ne fiilikset mitä sä teet, jää aina sinne, jos joskus on rakastanut jotain ihmistä, ei se koskaan katoa, se vaan muuttaa muotoaan. Rakastaminen ja rakastuminen on kaks aivan eri asiaa. Rakastuminen on usein tosi itsekästä. Rakastaminen ei. 

Mua pidetään usein heikkona koska oon hyvin kiltti ihminen. Mun mielestä hyvä voittaa aina pahan. Uskon et mun tehtävä ei oo kokoajan kouluttaa kaikkia urpoja vaan jätän sen universumin tehtäväksi. Karma on onneks aika kusipää. 

Mua aina harmittaa ihmiset jotka puhuu selän takana, valehtelee ja elää muutenkin vitun kyseenalaisesti ja ihmettelee sitten miks kaikki menee ihan päin vittua. Koska sä oot pelle ja universumi yrittää sanoa et lopeta se. Tolla tavalla saavutetut meriitit ei oo pysyviä. Valhe tulee aina takas jotain kautta. Mulle tapahtuu aina hyviä asioita kun teen niitä ite. En mä enää uskalla edes puhua kenestäkään paskaa. Omaa huonoa itsetuntoa se on muutenkin. 

Kateus on kanssa hauska juttu. Jos sitä hetken miettii, niin sehän on pelkästään positiivinen tunne. Sen tarkoitus on viedä sua eteenpäin elämässä. Harmi et niin moni menee vaan ihan saatanasti taaksepäin. Jos sä et oo tyytyväinen ittees, sä oot kateellinen jollekin joka on. Yleinen reaktio on haukkua kyseistä ihmistä ilman syytä. Se ihminen muistuttaa sua siitä, mitä sä voisit olla. Mitä jos sen kateuden ottais voimavarana? Jos mä huomaan et oon kateellinen jollekin, en mä ota sitä niin et onpas toi paska ihminen, vaan niin että jos toi pystyy niin mäkin. Tosi inspiroivaa. 

Mä sain yks päivä tietää mikä mua "vaivaa". Nyt oon lukenut siitä aika paljon ja kaikki on jotenkin selkeempää. Siitä voi lukea vaikka täältä: ERITYISHERKKYYS

Erityisherkkyys on tietyllä tapaa tosi iso rikkaus. Ja nyt kun sen tietää ne elämää suuremmat draamat pienistäkin asioista on helpompi ymmärtää. Onhan toi nyt homoin diagnoosi minkä mies voi saada, mut mitä sitte? Must se on tavallaan ihan siistiä. 

Muutama asia mitkä erityisherkkyydessä on vähän hankalia:

Mä tiedän yhestä kulmakarvan kohotuksesta tai äänenpainanteesta yleensä ihmisen fiilikset. Se on välillä aika rankkaa. Pystyy näkemään ihmisen todelliset tarkoitusperät ja moni ei pysty sitä hyväksymään. Mua pidetään usein sen takia ylimielisenä. Koska vaikka mä miten yritän, mä aina reagoin siihen. Saatan olla vaan hiljaa tai välinpitämätön jos huomaan et tol on nyt joku ongelma. 

Yleinen seuraus siitä on, et se ongelma pahenee.

Mä oon monta kertaa joutunu tilanteeseen missä joku mimmi on suuttunut mulle kun oon sanonut et kai sä tiedät että toi sun "paras poikakaveri" on aivan ihastunut suhun. Sitten kun ne on vapailla markkinoilla, ne friendzonatut reppanat alkaa pommittaa niitä viesteillä. 

Koska mä tiedän ihmisistä tollasia juttuja tosi helposti, mua kuumottaa et muutkin lukee mua yhtä hyvin. Siks mä oon usein varautunut. Vaatii aika paljon että pääsee mun luottamuksen arvoiseksi. Tällä hetkellä mulla on niitä ihmisiä mun elämässä tasan kaksi. 

Se intuitio josta oon aikasemminkin kertonut on kans tosi vahva. Välillä ei ees kiinnosta lähtee johonkin kun tietää jo et ei oo sellasta fiilistä et mitään erikoista tapahtuis. Vastaavasti sillon kun intuitio huutaa et "Tänään on taas SE päivä, mee jo!" -se on maailman paras fiilis. Vähän ku näkis tulevaisuuteen. En oo viel saanu intuitiivista näkyä lottokupongista, mut sitä odotellessa.

Se että kukaan harvemmin uskoo mua kun sanon jotain näistä yllämainituista asioista on vitun rasittavaa ja siks mä en niistä yleensä puhu. Välillä musta tuntuu et uskonko itekään. Mut pakko se on uskoa kun ne vaan tapahtuu. Moni jotka tätäkin lukee saattaa pitää mua hulluna mut jos jollain on tää sama niin ois siisti kuulla omia kokemuksia? 

Pusuja kaikille!

Tätä kirjoittaessa soi: