MINÄ

Itestä on muuten aika vittumaista kirjottaa. Se raja et kuulostaa omahyväiseltä kusipäältä tai itsesääliseltä ääliöltä on aika veteen piirretty. On terapeuttista joka tapauksessa pysähtyy miettimään kuka oikeastaan on ja mitä kokee tuovansa tähän maailmaan. 

Se on aika totta, että mimmit kehuu toisiaan tarkoittamatta sitä oikeesti, puhuen sit kumminkin toisistaan paskaa selän takana. Välillä mä kuuntelen korvat punasina et miten voi disauttaa jotain niin kylmästi joka kumminkin päällisin puolin on sun ihan hyvä kaveri. Jätkät taas haukkuu toisiaan päin naamaa ihan avoimesti ja se kaikki lähtee keskinäisestä kunnioituksesta ja todellisesta välittämisestä. Mut eihän jäbät voi puhua tunteistaan suoraan kuin jurrissa, muutenhan se ois homoa. Ei pidä tietenkään yleistää mut yllättävän usein asiat menee just näin. En nyt koe olevani kummankaan käytöksen yläpuolella, mut pyrin ainakin sanomaan ne disautukset päin naamaa. Pitäs pyrkii elämään niin et rakentaa sille ystävyydelle sellasen pohjan et voi vähän kritisoidakin ilman suurempaa draamaa. Mua saa ainakin dissata niin paljon kun haluaa. Varmasti se on usein ihan aiheellistakin. Kukaan ei oo täydellinen. Siihen voi pyrkiä, mut pitää tiedostaa et täydellistä ihmistä ei oo olemassakaan. Epätäydellisyys on välillä ihan vitun täydellistä. 

Mä oon aika liberaali ihminen. Mulle on ihan sama ootsä homo tai lesbo, mikä sun uskonnollinen- tai poliittinen vakaumus on tai palvotsä vanhaa vihtahousua. Diversiteetit luo pohjan kaikelle sille, mitä on elämä. Tää ois aika tylsä paikka jos kaikki ois samanlaisia. Tästä päästään ehkä aasinsiltana mun edelliseen postaukseen missä mainitsin et se ikuinen duunijargon ei vaan jaksa kiinnostaa. Kerro mulle jotain jännää, saa mut kiinnostumaan susta oikeesti. Ne valmiiks opetellut ja jokapäiväiset jutut ei kerro mulle mitään. Niitä mä vaan kuuntelen. Mut mä haluun kuulla. 

Mä annan mun kaiken rakkauden niille jotka sen ansaitsee ja uuden mahdollisuuden niillekin jotka ei. 

Mä vietin mun lapsuudesta ne vuodet jotka mua ehkä eniten muokkas, Espanjassa. Se anto aika paljon perspektiiviä elämään. Se antoi myös kuolemattoman rakkauden Real Madridiin, mikä on ehkä maailman tärkein ja hienoin asia. 

Joka tapauksessa, ne vuodet ku mun frendit opetteli juomaan salaa keskikaljaa mä vietin Espanjassa. Hengasin hevostalleilla et pääsisin pussailee niitä tyttöjä. Ihan hyvä plääni mun mielestä. Tulihan siitä vähän kuittia mut turvat pysy aika hyvin kiinni sit kun ne tytöt alko lämpee. Ehkä tää muovas mun adoleskenttiä mieltä siihen pisteeseen et naisista on tullu mulle jonkinlainen huume. En voi elää ilman teitä, ootte ihania ja pehmeitä ja kauniita. Paras asia maailmassa. En mä kyl teitä vieläkään ymmärrä mut tuskin kukaan muukaan. Enkä nyt jaksa paneutua siihen sen enempää, se tarttis ihan oman postauksen. Ehkä kakskin. Tai kolme. 

Hevostalleilla meni siis se aika kun ois pitänyt ottaa ensiaskelia kuningas alkoholin kanssa. No, se homma otettiin kyl aika nopee kiinni kun muutettiin Suomeen. Ja dokaaminenhan on hauskaa. Musta siitä ei tarvii stressaa niin kauan kun se ei vie sun elämää. Puolet mun elämän tärkeistä ihmisistä mä oon tavannut pikku promilleissa. Ehkä jopa suurimman osan. Jonku kukkahattutädin mielestä se voi kuulostaa aika karulta mut jos se haittaa sua, niin eipä se pilaa kun sun päivän.

Mä voisin jaaritella mun kasvutarinasta monta sivua, mut eihän tää kiinnosta ees mua. Sitäpaitsi mun pitää lähtee näkee yhtä hyvää frendiä kohta. Ehkä otankin lasin viiniä ja juhlin keskiviikkoa. Sehän on ihan hyvä päivä.