REHELLISYYS

Jännää miten mä en kelannu yhtään millanen tästä tulis, kun aloin skrivaa tätä blogia. 

Nyt tää on mun näkönen. Aluks mä en ollu ihan varma. Musta ois ihana et jengi sais täältä inspiraatiota tai uskoa omaan tekemiseen. Mut tosiasia on, et tää on mun henkireikä. Mun päiväkirja. Mun tapa käsitellä asioita mitä mä muutenkin kelaan, ja jollain tapaa saada siunaus omille keloille kommenttien muodossa. 

Tää on myös pakomesta jos mul on paska fiilis. Vastaavasti hyvälläkin tuulella tulee kirjotettua. Asiat on jotenkin konkreettisempia kun ne on paperilla. Tai no, tässä tapauksessa ruudulla. Se että teen kaikesta niin julkista, on mun oma valinta. Siistii, jos kuljetaan tää matka yhessä. Tällä hetkellä kommenttien valossa koen, et kaikki saa tästä jotain. Mut eniten mä saan tästä ite. Ne kommentit just ehkä vaan vahvistaa sitä et tää on oikee tapa. Ne myös kannustaa ja inspiroi. Oon siunattu sillä et tän on löytäny samanhenkiset ihmiset. Kiitos. Tappava rehellisyys saattais helposti myös purra mua jalkaan. Toisaalta se on vitun puhdistavaa. Ne jotka ei sitä ymmärrä, ei ymmärrä itteään ja elämää. 

Mä oon huomannu et kirjotan asioita, mitä sit vasta, kun ne on paperilla huomaan, et tolleenhan mä ajattelen asioista. Mun teksti tulee alitajunnasta ja materialisoituu kristallinkirkkaaks vasta kun se on mun edessä. Siinäkin mielessä mä autan siis itseäni. Olis helppo valehdella et mä käyttäydyn 100% ajasta just niinkun kirjotan. En vitussa. Mäkin oon vaan ihminen. Mut mä yritän. Ja se riittää. Niinku lupasin sillon uudenvuodenpostauksessa, mä lupaan vastaisuudessakin vaan yrittää. Se on siistimpääkin kun pystyy pitämään päätöksistään kiinni ilman mitään morkkiksia ja pakkoa. Mä oon aina ollu jossain määrin auktoriteettia vastaan, ja jos mä oisin itelleni se auktoriteetti, mä varmaan alitajuisesti sabotoisin mun omia tekemisiä.

Rehellisyydellä ei voi ainakaan mennä kovin paljon metsään. Harvemmin rehellisyyttä joutuu katumaan, ainakaan pitkässä juoksussa. Sillon on käsitellyt sen asian oikealla tavalla, ei oo peitelly mitään. Sehän on se totuus ja se pitää sit vaan hyväksyä. Turhaa aikaa ja resursseja kuluu siihen et välillä ei oo itelleen rehellinen, yrittää vaan peittää tosiasioita jollain muulla. Siinä mennään jo metsään heti ekasta mutkasta. Rehellisyys maan perii, vittu. 

On täs sekin hyvä puoli et oon tän blogin avulla taas päässy kirjottamiseen kiinni. Se on ainoo asia mitä mä musan lisäks haluunkaan tehä. Eikä elämää kannattais tuhlaa asioihin mist ei diggaa. Ei se tosin aina oo helppoa tai mahdollistakaan, mut siihen pyrkiminen on jo puol voittoa. Duuneista pitää olla kiitollinen mut niistä voi myös tehä mielekkäitä. Duunista ei kumminkaan makseta sen jälkeen kun sieltä on lähteny työpäivän päätteeks himaan. Eipä kyllä tuu sille uhrattua sen jälkeen ajatustakaan. Ihan kiva huomata et on jotenki päässy siitä irti. Täst on hyvä jatkaa. 

Rehellisyydestä tuli muuten mieleen et faija aina skidinä sano mulle jos joku dena tuli pummaa kolikoita, et ei kantsi antaa, "Se käyttää ne kumminkin viinaan ja kaikkeen epämääräiseen." Oon täs vanhemmiten alkanu kelaa et siihen mä ne varmaan itekin käyttäsin. 

Jatkan nyt Netflixistä The Killingiä, mihin jäin mun flunssapäivinä koukkuun. Pahasti.

Tätä kirjoittaessa soi: