Oikeassa olemisen tarve on yks vammasimmista jutuista mitä mä tiedän. Yleensä kun tajuaa olevansa väärässä, siitä saa paljon enemmän irti. Sitä on vaan vaikea myöntää. Pahimmassa tapauksessa sitä jankuttaa samaa paskaa, vaikka tietää että on väärässä ja yrittää mutkien kautta muuttaa keskustelun suuntaa niin, että se alkuperänen väite vaikuttais edes jotenkin fiksulta. Hyväksy vaan että olit väärässä, se kasvattaa. Välillä sitä kesken väittelyn tulee miettineeks että: "Hmm.. mua ei oikeestaan kiinnosta onko Komodonvaraanin kutuaika keväällä vai talvella, mut vittu pakko nyt olla tätä mieltä kun toi on väärässä." Kuulostaa aika naurettavalta kun sitä kelaa tolleen. Mut toi on aika normaali tapahtuma varmasti monille muillekin.
Ihminen on siitä hassu otus et se mikä meitä loppupeleissä aika paljon ohjaa on oma ego ja sellanen kontrollin menettämisen pelko. Sellanen valitettavan vallitseva egosentrinen ajatusmalli on nykyajan pahin syöpä. Mun yks hyvä ystävä kerran sano mulle et sil pitää aina olla kontrolli kaikesta tai se sekoo. Miks? Ei se oo edes mahdollista. Eiks ois helpompaa vaan myöntää omat heikkoutensa ja inhimillisyytensä ja koittaa kehittää niitä. Jos sen kontrollin pitää sokeesti ja tekemällä kyseenalaisia juttuja, se ei oo oikeeta kontrollointia vaan pakenemista. Elämänhallinta perustuu siihen et hyväksyy sen että kaikkeen ei voi vaikuttaa, kunhan tekee parhaansa, se riittää. Jos ei riitä, se on muiden ongelma.
Mä kävin yks päivä terapiassa läpi yhtä mua pitkään vaivannutta asiaa, ja just ehkä vähän samanlaista mitä tos aikasemmin kuvailin. Siellä jotenki tajus et se ei oo missään vaiheessa ollu mun syy. Mä oon tehny tietysti asioita myös väärin, mut ne on pohjautunut siihen et lähtökohtasesti asiat on ollu vitullaan jostain ihan toisesta syystä. Se oli aika smuutti fiilis päästää irti sellasesta pakkomielteestä ja hyväksyä et tää meni nyt näin. Parhaani yritin. Ja sain koko hommasta kyllä paljon enemmän kun menetin. Sitä ei aina sen kaaoksen keskellä osaa arvostaa.
Ja mä en ehkä ollu oikeassa kaikissa jutuissa, mut mitä sitten? Harva ihminen on aina oikeassa. Ja sillon kun sä luulet et sulla ei ole enää mitään opittavaa elämässä, sä oot hävinny pelin. Kaikilta oppii jotain. Toiset voi olla esimerkkinä miten ei todellakaan kannata elää tai kohdella ihmisiä ja toisilta taas saa silmät avaavia neuvoja vaan tsiigamalla tai kuuntelemalla niiden meininkiä. Ykskään ihminen ei tuu turhaan sun elämään jos sä annat niille mahdollisuuden.
Mä jouduin tässä taannoin ihan pysähtymään ja miettimään et miks mul on niin paska fiilis ja negatiiviset kelat. Vaikka kaikki on näennäisesti hyvin, välillä tulee niitä paskapäiviä. Mä kutsun niitä sumupäiviksi. Sillon vaan tuntuu et asiat kasaantuu. Ja mä tulin siihen tulokseen että ne kasaantuu siks että mä ite kasaan niitä. Asioita mun menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Jolla ei pitäis olla mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Ja se aiheuttaa stressiä. Ja stressi ahdistaa. Syntyy noidankehä. Vanha totuus siitä, et pitäis elää hetkessä on yks fiksuimpia asioita mitä ihminen voi sisäistää. Se helpottaa sitä ahdistusta aika helvetisti. Tietysti huomisesta voi vähän huolehtia sen verran et pysyy katto pään päällä mut jos asiat on muuten hyvin, miks stressata? Ei ne menneisyyden mokatkaan mikskään muutu niitä kelaamalla vaan sä ite muutut kun kelaat sitä siinä nykyhetkessä ja miten ne mokat kasvatti sua. Se on toinen tärkeä asia, muistaa kiitollisuus. Oo kiitollinen niistä mokista. Opi niistä niin ne ei enää koskaan vaivaa sua. Tulee uusia mut se on vaan se hetki, sit on taas fiksumpi ja siitäkin voi olla kiitollinen.
Kaiken ton stressin pohjalla on pelko. Muutoksen pelko. Pelko että menettää jotain. Se kaikki on ihan turhaa. Se että pelkää asioita joita ei edes ole tapahtunut tekee niistä helposti todellisia. Sä rakennat sun todellisuuden. Miks rakentaa todellisuus missä pelkää kokoajan jotain? Jos pahin tapahtuu ja menettää jotain mitä rakastaa, se ois tapahtunut vaikka sitä ei olis kokoajan pelännyt. Pahimmassa tapauksessa sillä pelolla sä ohjelmoit ittes menettämään sen asian. Jos elää hetkessä ja on kiitollinen siitä mitä on, sitä tunnetta ei vie pois kun se oma pelko. Sille ei vaan pidä antaa valtaa. Aina on jotain mistä voi olla kiitollinen. Ja sit kun on kokoajan kiitollinen ne kaikki asiat sun ympärilläkin alkaa olemaan sen kiitollisuuden arvoisia. Älä pelkää muutosta. Ilman muutosta kaikki on aina samaa. Sitä samaa paskaa kannattaakin ehkä vähän pelätä.
Elämä on välillä pelottavaa mut sitä pohtimalla se ei siitä muutu. Kiitollisuus tappaa sen pelon ja antaa mahdollisuuden melkein mille vaan. Pelko pohjautuu myös vahvasti omaan identiteettiin
Ja se on se avain onneen.
Tätä kirjoittaessa soi:
Sun jutut on niin inspiroivia. Kiitos! Sunlaiset ihmiset on arvokkaita.
VastaaPoistaKiitos paljon! Kaikki on arvokkaita :)
Poistavoi juku miten oli hyvä teksti! hui, en mä tiedä, kiitos <3
VastaaPoistaKiitos!
PoistaA7X jea! Oot hyvä tyyppi.
VastaaPoista