ENERGIASYÖPÖT

Mä unohdan välillä olla kiitollinen. 

Kohtelen usein mun elämää kun mulla ois joku reset-nappula jota painamalla voi herää aamulla ja aloittaa alusta. Tulee tehtyä ja sanottua tosi typeriä juttuja. Tulee tuhlattua aikaa vääriin asioihin. Kaikki tuntuu niin erilaiselta jälkikäteen ja itsestäänselvältä. Siinä hetkessä sitä ei vaan näe. Tiedättekste sen tunteen kun kattoo jotain komediaa tms. joka aiheuttaa niin paljon myötähäpeää et on pakko laittaa se aina välillä pauselle kun ei enää kestä? Miten moni pystyis kattoo replaynä oman elämänsä ja olemaan tekemättä samaa? Tuskin kovin moni. Tavallaan aika hauskaa et me ollaan kaikki vaan ihmisiä ja tehdään virheitä mut jollain tapaa silti koitetaan antaa itsestämme kuva ulospäin täydellisestä yksilöstä. Täydellisyys on paradoksi. Jos kaikki ois täydellisiä, kaikki mikä tekis meistä ihmisiä, katoais. Jos kaikki ois täydellisiä, se ei olis täydellistä. Jonkun mielestä joku häiritsevä piirre itsessä voi olla jonkun toisen mielestä aivan hurmaava. Kaikissa on virheitä, pitää vaan löytää se, jonka virheet on ne, joita ilman sä et voi elää.

Oon kirjottanut tästä aikasemminkin, mutta näitä tilanteita vaan tulee eteen elämässä silloin tällöin.

Kuulostaa tosi raa'alta, mut mun oli taas pakko poistaa mun elämästä muutama ihminen.

Siihen tarvittiin matka toiselle puolelle maapalloa, että asioita pysty tsiigaamaan ikäänkuin ulkopuolelta. Ottaa etäisyyttä ja tutkia itseään ennenkuin lähtee uudestaan samaan oravanpyörään, joka ei pahimmassa tapauksessa johda kuin siihen että kaikilla on paha mieli. Tässä tapauksessa oon ollut hyvin sokea tosi pitkään. Hakannu päätä seinään asiassa jota en oo voinu muuttaa, tuhlannu mun energiaa täysin turhaan. Ja mä koin et se oli jotain mitä mä halusin eniten maailmassa. Enkä mä edes halunnu. Mä halusin illuusion siitä, mitä olin mun päässä rakentanut.  En mä nosta itteäni mihinkään Jumalan asemaan, tottakai mäkin oon tehnyt virheitä. Mutta kaiken keskellä ei aina huomaa miten tekee samat virheet uudestaan ja uudestaan.

Mä oon pilannut monta potentiaalista juttua elämässä sillä, etten oo pystynyt päästämään irti jostain jo menneestä ja mulle selvästi väärästä. 

Kai kaikki ihmiset haluaa tulla hyväksytyiks ja rakastetuiks. Ja kun se ei tapahdu itse haluamallaan tavalla, sitä tietyllä tavalla alkaa tavoitella sokeesti. Alkaa hakemaan sitä väkisin. Sillon mennään metsään ja lujaa. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa kirjan. Ainakin pienen jurrisen novellin. Varmaan joku muukin.

Mäkin oon joutunu kärsimään siitä ja olla sen tilanteen toisella puolella. En oo ehkä ollu ihmisille sellainen kun ois pitänyt. Suurimmaks osaks siks et mä oon pitänyt kiinni jostain vanhasta. Mä oon särkeny varmasti joskus jokusen tyypin sydämen. Oon tosi pahoillani siitä. Mut varmasti tekin ootte nyt onnellisempia. En mä olis ollu teille se oikea. Jos oisin, se ois tapahtunut. 

Ja vaikka sitä miten urheasti väittäis muuta, niin ykspuolinen rakkaus on maailman paskin fiilis.

Mä oon aina sanonu et mä voin taistella jonkun asian puolesta pitkäänkin, joskus jopa hulluuteen asti, jos mä nään et se on sen arvoista. Ja niin mä aina teenkin. Valitettavasti sitten kun se raja ylittyy, mä en tule enää koskaan takas. En ainakaan samanlaisena. Ja nyt asiat vaan meni luonnollisesti siihen. Mä ajattelin että mulla ois tosi paska fiilis ja oon sen takia viivästyttänyt tätä päätöstä kuukausia. Ja on mulla ollutkin. Mut nyt kun se on konkretisoitunu, päällimmäinen ajatus mun päässä on suunnaton helpotus. Kliseisesti vois sanoa et tuntuu siltä kuin kivi ois vierähtänyt sydämeltä. Kaikki joita mä oon nyt tavannut on huomannut sen muutoksen mussa. Tärkeintä on kumminkin että mä oon huomannut sen ite, ja se antaa voimaa siihen et suunta on oikea. Oon niin sokeesti koittanut järkätä asioita mun haluamaan suuntaan, et nyt kun sitä kelailee on oikeastaan aika tyhjä olo. Puhdas pöytä ja kesä ovella. Aika hyvä fiilis!

Ehkä tää kuulostaa vähän turhan dramaattiselta mitä tosiasiassa on tapahtunut. Mä oon varmasti ainut joka on koko tilannetta pohtinut enemmän kuin laki sallii, mut eipä se mua kovinkaan paljon haittaa. Mä elän sille et mä elän niin vahvasti mukana kaikessa. Isot tunteet hyvässä ja pahassa. 

Ja nyt kun se kaikki draama ja valehtelu on mun osalta historiaa tuntuu ihan saatanan vapaalta. Duunijutut luistaa ja tuntuu et kaikki on mahdollista. 

En haluu tässä ristiinnaulita ketään, uskon että ne ihmiset jotka on tässä olleet osallisina tulee olemaan aina jollain tapaa osana mun elämää. Se syntynyt tunneside on liian vahva. Oikeesti molemmat on mulle rakkaita ihmisiä. Mut tällä hetkellä mä en näe sitä terveelliseks kenenkään kannalta. Koko kaaos kesti liian pitkään ja teki liikaa paskaa meidän välille. No, aika näyttää miten asiat korjaantuu. Ajan kanssa ne yleensä korjaantuu. Ja jos ei korjaannu, niin mä oon ainakin sinut itseni kanssa. Mut nyt on just hyvä näin ja varmasti kaikille parempi. Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Mun ongelma on ehkä siinä et seuraan kaikessa mun sydäntä. Jopa siinä määrin et se hämärtää järkevän ajattelun kokonaan. Mikä on musta kumminkin parempi tapa kun sit katua vanhainkodissa. Kaikesta koetusta voi sit vaikka kirjottaa biisin tai runon. 

Palatakseni siihen kiitollisuuteen, mä puhuin mun rakkaan ystävän Pinjan kanssa pitkään yks ilta ja siinä jutellessa jotenkin tajus miten kiitollinen mun pitäis olla kaikesta mitä mulla on. Kun kerroin mun reissusta Pinja sano et kai sä tajuut et suurimmalle osalle ihmisiä tollasia asioita ei tapahdu koko elämän aikana. Ja mulle toi oli ihan tavallinen viikko. Pitäis muistaa rakastaa omaa elämää. Mul oli maailman siistein loma ja sain siitä kaupan päälle tietynlaisen heräämisen jonka ansiosta mul on pitkästä aikaa rehellisesti tosi kiitollinen ja autuas olo. 

Oon taas löytänyt itseni. Etsin onnea liian pitkään muiden ihmisten kautta vaikka sen ois helposti löytänyt katsomalla peiliin. 

Mun ekassa postauksessa kerroin siitä miten mä vähensin mun duuneja huomattavasti. Nyt kun mä oon taas keskittynyt itteeni, mä oon huomannut miten oikea, mut riittämätön ratkasu se oli. Mä en oo vieläkään täysin onnellinen. Mun duuni syö mua sisältä ja tekee mun itsetunnolle hallaa koska musta on niin paljon enempäänkin. Mut tääkin asia on pitkästä aikaa tapetilla koska mul on taas aikaa ja halua keskittyä itteeni. Otin heti Hongkongista palattuani itteeni niskasta kiinni ja kappas, duunikuviotkin alkaa selkeytymään heti kun oikeesti asioille tekee jotain. Oli eilen niin hyvä palaveri et oon vaan ollut koko päivän ihan saatanan hyvällä tuulella. Musajututkin rullaa taas. Mä päätän millanen mun elämä on ja eilen se päätös otti askeleen kohti oikeeta suuntaa. Oon kiitollinen.

Hyvän ja huonon päivän ero on sun asenteessa. Kaikesta voi poimia sen mitä haluaa. Sama pätee koko elämään.

Tätä kirjoittaessa soi:

"You can be anything you want to be

Just turn yourself into anything 

that you think that you could ever be

Be free with your tempo, be free, be free

Surrender your ego - be free, be free to yourself."

-Freddie Mercury