EMOJIRAKKAUTTA

Mä näin unta et mun lapsuusaikojen paras ystävä tappo ittensä yhtäkkiä. Asiahan ei siis todellisuudessa tietenkään ole näin, mutta se pisti miettimään. Unilla on välillä syvempi tarkoitus ja usein tällaset unet on vaan sitä, että sehän on sun alitajunta joka yrittää kommunikoida sun kanssa. Ihminen kun tuppaa olemaan niin tyhmä, että välillä pitää piirtää. Mä ainakin oon. Mut mun alitajunta sit aina piirtää mulle kuvan jos en tajua mitä pitäis kelailla. 

Ihmiskroppa on aika näppärä pitämään itsestään huolta. Jos joku homoflunssa iskee tälleen talven keskellä, valkosolut lisääntyy ja jeesaa sut taas kondikseen. Sun kroppa on 110% sun puolella. Se, että se on sun puolella myös henkisissä asioissa jää aina vähän pienemmälle huomiolle. Tottakai se jeesaa sua myös henkisen puolen ongelmissa. Yleensä ahdistus loppuu kun oivaltaa jonkun asian. Se ahdistus on vähän kun kuume, sillon pitää kelaa mikä on vikana. 

Jokainen psykologi, terapeutti tai ammattiauttaja sanoo samaa; muutos lähtee itestä. Apua voi hakea, mut se halu pitää lähteä itestä. Ja se halu tulee aina omien oivallusten kautta. Kun kuuntelee omaa kroppaa ei oikein pysty mokaamaan. Välillähän se on vähän turhauttavaakin, eikä intuitiota usein halua kuunnella. Jotenkin ihminen on onneks herkempi intuitiolle nimenomaan negatiivisissa asioissa. Miten monen epävarman teinipojan intuitio on huutanut, että ehkä rakkaus isotölkkiseen sijaisopeen on ykspuolista? Silti siihen on sokeasti uskonut ja maikkaparka on toiminut tietämättään nuoren pojan seksuaalisen heräämisen välineenä.

Sitten on tietysti niitä tarinoita, joissa on tapahtunut se jokapojan unelma. Sillonkin todennäkösesti ainakin sen maikan intuitio on kehoittanut jotain toista toimintamallia. 

Hassua muuten, että kun noista tollasista tilanteista lukee, niin jos 42-vuotias naispuolinen matikanopettaja on harrastanut muutakin kuin Pythagoraan lausetta 15-vuotiaan lätkäjätkän kanssa jälki-istunnossa, JOKAISEN miehen selkärankareaktio asiaan on: “Miks vitussa mul ei käynyt noin hyvä tsägä lukiossa?” 

Käännäppä nää sukupuoliroolit toistepäin. Harvempi mimmi varmaan siinä päässään satuhäitä läpikäydessä ja ekaa limudiskoa järkätessä samalla toivoo, että matikanmaikka raiskais. Mut laitappa tarpeeks kuuma sijaismaikka mihin vaan luokkaan, mä lupaan, että se käy joka jätkän mielessä edes hetken. Sellasia vekkuleita me pojat ollaan. Ja väärinhän nää molemmat tietysti on. Tulipa vaan mieleen. 

No, eksyin alkuperäisestä aiheesta aika hakoteille, mut se mistä piti jauhaa on se, että tää uni tuli ihan tarpeeseen. Mä nimittäin olin muutama viikko sitten kaveriporukan kanssa pikku kemuhommissa ja mun huomion vei tosi omituinen piirre. Illan aikana tuli moikattua aika montaakin tyyppiä ja sellanen tietty ihmistyyppi tässä porukassa pisti silmään. Kauheen moni nimittäin kysy et mitä mulle kuuluu ja kun olin vastaamassa niin kaveri oli jo lääppimässä seuraavaa kättä. Ehkä mä vähän ylireagoin, mutta mut on ainakin kasvatettu paremmin. Jos mä kysyn mitä sulle kuuluu, mä kyllä lähtökohtasesti haluun myös tietää sen. Myönnettäköön, siks mä en sitä tällasissa tilaisuuksissa kauheen usein kysykään. Olenhan introvertti ihmisvihaaja. No leikki sikseen, small talk on tossa muodossaan vaan turhimmillaan. Jos sulla ei oo aikaa odottaa mun vastausta, pidä turpas kiinni.  

Mut siis se mun uni laitto miettimään tätä koko asiaa ehkä enemmän kun muuten olisin tähän aikaa käyttänyt. Mä pidän itteäni sen verran omnipotenttina, et mua ei vois vähempää kiinnostaa jos joku on niin kiireinen, ettei ehdi edes esittää kiinnostunutta kun sanon “Kiitti ihan hyvää, mitä jäbä?” Ja siis eihän tollanen vastaus munkaan elämää muuta. Harvemmin tollaselle hyvän päivän tutulle kertoo, että on ollut vaikka vähän ongelmia aivokuoren kemioiden kanssa. Ehkä mun pointti oli vaan että mul on sentään kohteliaisuutta esittää et kiinnostaa sen aikaa et lähetään omiin suuntiin.

Onpas tää nyt aaltoilevaa, ehkä se, että heräsin keskellä yötä kirjoittamaan tätä, vaikuttaa asiaan. Syy miks tässä nyt lastenraiskauksen ja kusipäisen käytösmallin kautta ollaan tultu tähän, on yksinkertainen. Mun uni oli selkeä merkki siitä, et pitäis ottaa ihmisiä enemmän huomioon. Ehkä joskus kirjotinkin jo tästä, mut mun mummi oli ainoa ihminen, joka kysy mitä sulle kuuluu ja sä tiesit, että sitä oikeesti kiinnosti. Sil ei ollut kiire mihinkään ja se kuunteli vaikka koko päivän. Sitä kiinnosti. Sellasia mummit on. Ja siinä tuli sellanen luontainen paine vastatakin kunnollisesti, kunnioittaakseen toista hienoa ihmistä. Se kunnioitus toista kohtaan on kaiken kasvottoman somepaskan takia valitettavasti kärsinyt aikamoisen inflaation. Toisen huomioimisen pitäis olla itsestäänselvyys. Jengii ei vaan enää kiinnosta. 

Whatsapp-viestiin voi jättää vastaamatta, “Mitä jäbä?” -kysymys on vaan alkukantainen refleksi joka on jäänyt meidän lihasmuistiin siitä ajasta, kun jotain vielä kiinnosti vastaus siihen. Niinku sanoin, jos mulle on kusipää, se ei mua hetkauta muuten, kun että mua surettaa sen ihmisen puolesta. Mut jollekin toiselle se käytös voi olla ratkaisevaa. Yks kiva sana voi pelastaa jonkun paskan päivän. Yks turha ilkee sana voi murskata jonkun just itsetuntonsa takasin saaneen elämän. Meidän sanat ja teot vaikuttaa. Sitä kannattaa aina välillä miettiä, eikä elää kun olis jotenkin tärkeempi kun muut. 

Apinat heittää toistensa päälle paskaa. Se on jotenki brutaaliudessaan reilumpaa. Me ei olla pudottu sieltä puusta vielä niin kauas että voitais mitenkään leijua. Ihan samanlaisia apinoita me ollaan vieläkin. Kaunokirjoitus poistettiin jo opintosuunnitelmasta ja pikkuhiljaa emojit korvaa meidän kirjottaman tekstinkin. Mul on monta “frendiä” jonka kanssa en oo koskaan puhunut puhelimessa, vaikka jauhetaan semi-useasti Whatsappissa. Sitäkin on ihan hyvä joskus pysähtyä miettimään.

Miten tuntuu että vaikka meillä ei ole koskaan historian aikana ollut samanlaisia resursseja mennä eteenpäin, me mennään vaan kokoajan taaksepäin? Eikä ketään tunnu edes kiinnostavan. Ei oo aikaa. 

Eihän tää nyt oo se nyky-yhteiskunnan pysäyttävin ongelma. Ehkä vaan hieman surullista. Tän kaiken voi kyseenalaistaa sillä toteamuksella, että joskus mäkin saatan vaan ajautua tuijottamaan ohikulkevia tissejä, enkä yhtään kuuntele mitä toinen vastaa mun "Mitä kuuluu?" -kysymykseen.